Vauvanpeitto, jonka kimpussa olen iltani viettänyt, on melkein valmis. Muutama rivi ja viimeistelykierrokset ja se on valmis. Olen melkein ylpeä itsestäni.

Alkuviikosta sain kyselyn, että vieläkö opetustyöt kiinnostaisi. No juuh! Näillä näkymin aloitan ensi viikolla jälleen entisessä opinahjossani, ja että töitä (osa-aika) riittäisi melko pitkälle kevääseen asti. Heti näitten uutisten jälkeen huomasin toteuttavani samaa kaavaa syksylläkin, kun tiedossa oli työmäärän lisääntyminen ja pieni epävarmuus siitä kuinka jaksaa (kolmessa työpaikassa kolmeen eri vuorokauden aikaan). En pidä mitenkään siivoamisesta, osittain siksi, että olen sitä tehnyt työkseni opintojen lomassa ja vielä sen jälkeenkin. Eilen pesin miljoona koneellista pyykkiä, tuuletin petivaatteet ja mattoja ja pesin lattiat. Tänään olen pessyt kylpyhuoneen ja seuraavaksi aion käydä keittiönkaappien kimppuun. Rauhoittaako tämä siivoaminen minua, onko asiat ikään kuin järjestyksessä kun koti on siivottu, vai pelkäänkö etten keväällä ehdi enää siivoamaan? Mene ja tiedä.

Nämä pakkaset alkavat jo tympimään. Juoksujalkoja kuumottaisi kovasti päästä kirmailemaan, mutta pakkasessa ravittaminen ei edelleenkään innosta. Onneksi luistimet on keksitty.

---

Jee, kakkua tiedossa. Naapurinkoira laittoi juuri tekstiviestin ja kutsui 8-vuotissyntymäpäivilleen. Mikään ei saa niin hyvälle tuulelle kuin koira, joka on jälleennäkemisen riemusta sekaisin, vaikka edellisestä kerrasta olisi vasta kaksi tuntia...