Koska Miäs luuraa muualla viikot ja töissä viikonloput ei siitä ole juurikaan siivoojaksi. Ja koska meikäläinen luuraa töissä niin yöt, päivät kun illatkin, enkä täten ole joutilas siivoamaan,on kotimme kammottavan saastainen. Tiedättekö, kun hiekkaa, leivänmuruja ja muuta epämääräistä alkaa kertyä lattialle niin ettei viitsi paljainjaloin kävellä? Meillä ollaan siinä vaiheessa, että kotona on kiva kävellä kengät jalassa, kun sukkien (ja niiden päällä olevien villasukkien) läpi tuntuu kaikki tuo roina. Yöks.

Olen viime aikoina oppinut uutta itsestäni. Ihmisten ja monen muun asian suhteen minulla on melko kärsimätön mieli. Mutta ajapa yöllä kello 2.15 keskellä ei-mitään penkkaan, ei tunnu missään! Lapio vaan pakun takaosasta käteen ja lumitöihin. Eikä suuremmin kiristänyt siinäkään vaiheessa, kun hulahdin persettä  myöten lumeen kun satuin astumaan juuri siihen kohtaan missä oli oja. Onneksi auto ei ollut ihan siinä kohtaa, koska tuolloin se traktorikin olisi ehkä joutunut kiskomaan kovemmin.

Toinen huomio on se, että kun parhaani mukaan yritän näännyttää itseni työnteolla,  niin työn määrä on suoraan suhteellinen väsymyksen määrään (yllätys), joka vuorostaan on suoraan verrannollinen sokerinhimoon. Voisin tällä hetkellä elää sokerilla ja kaurapuurolla. Aika pitkälle olenkin.

Neulonut olen aina silloin kun en kotona ollessani ole nukkunut/ valmistellut seuraavia tunteja. Eli melko vähän, kun vielä kyseessä on 1,5 puikoilla oleva sukka. Joka on kyllä yllättävän pitkällä, kuviota aletaan seuraavaksi.

Tuli kutsu näyttelyynkin. Ihanaa. Pitää koittaa keretä, ihan avajaisiin.