Olin ihan tietoisesti pyrkinyt olemaan ajattelematta asiaa, ja varsinkin pohtimatta kuinka se vaikuttaa elämääni. Sillä minun elämänlaatuni huononee, kun se taas toisilla toivon mukaan paranee. Olen elänyt niin sitä kulloistakin hetkeä ja jättänyt tämän päivän suosiolla jonnekin tulevaisuuteen.

Joten kun astuin tyhjään taloon, se iski ja läväytti samaa hengenvetoon kummallekin poskelle. Pitäisi olla joku laki, joka estäisi ystäviä muuttamasta viittäkymmentä kilometriä kauemmas. Onneksi on internet, vaikka se ei korvaa nojatuolia ja kuuma kuppia kahvia, pusuttelevaa koiraa ja sitä että voi soittaa "ootteko kotona, tuun käymään".

Haikeus ja nouseva ikävä tulevat pintaan jo ennen  kuin ovat kerenneet edes kaupungin laidalle. Vannon itselleni juoksevani illalla sen pahan olon pois. Hevi soimaan, lenkkarit jalkaan ja pää tyhjäksi.