Jaahs, viime kirjoituksesta ovat säätkin viilenneet. Toissaviikkoinen ajelureissu on vielä tuoreessa muistissa, sillä olin umpijäässä koko loppuillan. Heinäkuussa, ah niin julmetun paksut, ajohanskani olivat tukalan kuumat ja nyt ne ovat liian kylmät. Ajohousuissa sentään tarkenee, takissa niin ja näin. Ajotakkini on väljentynyt (toisin sanoen olen hoikentunut), joten takin liepeistä pääsee tuulemaan sisuskaluihin. Ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Tänään, kun ajokeli näyttää pitkästä aikaa taas inhmilliseltä, aion tien päälle taas mikäli suinkin kerkeän.

Olen viettänyt työhuoneella viime viikkoina paljon aikaa. Mitään näkyvää en kuitenkaan ole saanut aikaiseksi. Tänään kangaspuille on kuitenkin käännetty yhdeksän metrin loimi, joten jospa se kädenjälki alkaisi näkymään viimeinkin. Haluaisin sisustaa työhuonetta, viedä sinne stereot, keinutuolin, enemmän lankoja yms.yms sillä työhuone ei ole nyt kovin inspiroiva, mutta jotenkin aika ei riitä (edelleenkään) kaikkeen.
Mikäli en ole ollut töissä tai työhuoneella, olen viettänyt aikaani kuntosalilla. Punttaava ystäväni on kohentanut jotenkin omaakin motivaatiota, sillä on mukavaa kun on pitkästä aikaa likkakaveri jonka kanssa keskustella harrastuksesta. Ja koska kyseessä on kokeneempi harrastaja, koen saavani todella paljon keskusteluista.
Tänään puin pitkästä aikaa erään vanhan lempi t-paitani päälle. Ja jouduin riisumaan sen, sillä se kiristi hartioista liikaa. Olisiko hartiat sittenkin...vai kentieskö toiveajattelua?...

Mies aloitti kesälomansa sairaslomalla. Vietti päivän pari sairaalassakin. Haasteelliseksi asian teki hajonnut puhelin. Me kummatkin olemme melko itsellisiä, ja meillä on omat menomme ja olemme siihen tottuneet. Joten kun töistä tultua sairas Miäs ei ollut kotona, eikä tullut illan mittaan kotiin, eikä tätä tavoittanut puhelimitse (minulla oli se ainoa toimiva puhelin) saatika sähköpostitse, nukuin yöni rauhallisesti ja aamulla aloin soittelemaan sairaaloita läpi. Sieltä se löytyi, sairaalasängystä. Käytävää pitkin kävellessä katseeni osui vanhaan kuvatauluun keuhkoahtaumasta. Vilkaisu rannekelloon varmisti sen, että elettiin elokuun viimeistä päivää. Siitä, kun olin viimeeksi polttanut tupakan, oli tasan päivälleen neljä vuotta. Olen tähän asti juhlistanut tupakoittamuuttani jollain tavoin, mutta tänä kesänä tupakanhimo on ollut suurempi kuin kolmena vuotena aiemmin joten päätin viettää merkkipäivän hiljaisesti. Ja tupakoimatta.