Viime viikolla seurasin asemalla loittonevaa selkää ja vuodatin ensimmäisen kyyneleen sitten eromme jälkeen. Siinä meni hän, joka ei enää ollut elämäni mies, mutta hyvä ystäväni kuitenkin. Lyhyet hyvästit olivat helpotus, sillä olen aina inhonnut niitä. Hyvästejä, sitä kun joku poistuu ainiaaksi tai ennalta määräämättömäksi ajaksi pois elämästäni . Olen niin huono luopumaan.
Kotiin ajaessani olin tyytyväinen suojaavasta sateesta, joka oli yhtä vuolas kuin kyyneleeni. Tosin lyhyempi.
Nyttemmin vatsaani koskee, kun luen uutisista loukkaantuneista ja kuolleista Siellä Jossain. Onneksi tähän asti tulleet viestit ovat kertoneet kaiken olevan ok.

Loppuviikosta käytävää pitkin kävellessä seurasin puiden lävitse siivilöityvää valoa pikkuveljeni hartioilla, kun saatoimme hoitotätiämme viimeisellä matkallaan. Se pikkupoika, jota hoitotäti kasvatti ja ohjasi vuosikaudet, näytti nyt niin vakavalta ja vastuuntuntoiselta valkoinen kantoliina hartioillaan.
Ja minä itkin taas. Hyvästejä. Luopumista.
Muistotilaisuus oli yksi kauneimmista, joissa olen ollut. Vieraista minulle tuntemattomaksi jäänyt rouva tuli sanomaan, että minussa on jotain samaa näköä kuin hoitotädissä. Se oli jotenkin lohduttavaa.