Tasan kuukausi sitten äiti kuoli. Se kuuluisa suorilta jaloilta meneminen. Järkytys vei makuaistini pariksi päiväksi, palelin ja hikoilin vuorotellen, nukuin (luojan kiitos) 12h yöunia ja elin absurdia todellisuutta. 

Kukaan, edes sen sairaalaosaston päivystävä lääkäri, ei tarjonnut meille kriisiapua. Saimme kuitenkin patologin puhelinnumeron, josta 'voitte sitten tiedustella, milloin vainajan saa hakea pois'. Voi kiitos. Seurakunnan nuori pastori sanoi 'joskus riittää, että vain selviää'. Se oli, ja on, oiva ohjenuora.

Kirjoitin kauppakirjat Miähen ja minun asunnosta. Etsin muuttolaatikoita. Varasin hautapaikkaa. Vein kirpputorille vanhoja vaatteita myytäväksi. Olin valitsemassa arkkua, kukkavihkoa, värssyä. Yritin pakata tavaroitani. Varasin muistotilaisuutta varten tilan. Pakkasin tavaroitani. Tein vieraslistaa. Valitsin hautakiveä.

Muutin entiseen huoneeseeni, kirjoituspöydällä äidin muistiinpanot ja lipaston päällä äidin kesätakit viikattuina.

Hautajaisissa turvauduin rauhoittaviin lääkkeisiin. Maksimiannos taittoi surulta terävimmän kärjen. Arkun äärellä seistessä, veljen surressa hiljaista suruaan vierelläni, isän pitäessä kukkavihkoa, luin hiljaisella äänellä kortista 'Surun kyynelten lävitse loistavat onnellisten muistojen hymyilevät säteet'.

Käyn töissä. Työhuone välineineen ja lankoineen on nyt tärkeämpi kuin koskaan aiemmin.Kiertelen iltaisin tuttuja kortteleita ja palauttelen juoksukuntoani. Yritän palata varovasti takaisin kuntosalille.

Ja jonain päivänä saan tietää mihin äitini kuoli.