Ystäväpiiriin on viime vuosina tulvinut vauvoja. Ensimmäiset menevät jo eskariin, tuoreimmat eivät kykene vielä muuhun kuin makaamaan selällään syömisen ja nukkumisen lomassa.
Ensimmäisissä vauvoissa oli jotenkin uutuudenviehätystä ja pidin kovasti mikäli pääsin mukaan tyrkkimään lastenvaunuja.

Olin hieman suruissani, kun ensimmäinen hyvistä ystävistäni sai esikoismukelonsa eikä pyytänytkään minua kummiksi, vaan sen toisen jolla oli jo kummilapsia. Asiaa pohdiskeltuani päädyin tulokseen että hyvä niin, sillä kummius on kunniatehtävä ja enhän minä ole ikinä ollut mitenkään lapsiystävällinen. Ne menevät pieninä annoksina, ollessaan hyväntuulisia ja kun eivät ole liian vaikeasti tulkittavissa. Minä en osaa lukea eläimiä, enkä lapsia. Lastenvaunujen tyrkkimisestä pidän kuitenkin edelleen.

Miähen täti soitti illalla, kun olin menossa viettämään viikon ainoaa vapaata yhden siiderin merkeissä. Kyseli ollaanko tulossa työsiirtolaan viikonloppuna, johon vastasin etten minä ainakaan, sillä olen töissä. Täti kuulosti hieman kummastuneelta, mutta jatkoimme muista aiheista aikamme (mm. Miähen siskonpojan ristiäisistä, jotka ovat sunnuntaina työsiirtolapaikkakunnalla) jonka jälkeen siirryin ystäväni kanssa terassille.
Puolen tunnin kuluttua ymmärsin, miksi täti oli niin yllättynyt. Miäs soitti, mainitsin tädin puhelusta, jolloin Miäs muisti kertoa että 'niin, olemme muuten kummeja Sille'. Siinä vaiheessa ystäväni veti teet väärään kurkkuun, kun toistin hämmästyneenä kuulemani.
Neljässä vuodessa olen oppinut Miähestä  mm. sen, että mikään asia, jonka haluaa kerrottavan eteenpäin ei etene Miähen vajavaisesta muistista kenellekään muulle. Kun vielä muutkin ihmiset, Miähen oma suku mukaanlukien, oppisivat saman.

Joten meistä tulee viikonloppuna kummeja. Onneksi Se saa muitakin kummeja, sillä kumpikaan meistä ei pääse paikalle töitten takia.

Enkä minä ole vielä edes tavannut Sitä.