Koska opiskelu vaatii itsenäistä työskentelyä melko paljon, ja koska entinen työjakkarani olisi varmasti aiheuttanut skolioosin ennen pitkää, päätin investoida työtuoliin. Ja ostin sen heti ensimmäisestä kaupasta. Hittojako niiden perässä juoksemaan, kalliisiin ei ole varaa ja halvat näyttävät typeriltä. Joten huonettani koristaa nyt punainen työtuoli. Heti tuolin kasattuani totesin, että se tarvitsee alleen maton, ja suuntasin seuraavaan kauppaan. Työhuoneessani, jonka tulevan väriskaalan piti olla neutraali, on nyt sitten paloauton punainen tuoli sekä kaksi mattoa. Sopivat todella hyvin näihin vaaleansinisiin tapetteihin ja varavuoteen keltaiseen päiväpeittoon, tekisi mieli oksentaa. Tapetit saavat lähteä, kun niille löytyy aikaa, ja päiväpeitto vaihtuu heti kun löytyy silmää miellyttävä. Kummallista, miten tarjolla on ällöttäviä ja todella ällöttäviä päiväpeittoja. Ne paremman näköiset maksavat sitten maltaita.

Hassua, miten itsestäänselvyytenä pitämänsä asiat osoittautuvat odotettua hankalammaksi. Kuten kuperkeikka, se oli lapsena helppoa niin eteen- kuin taaksepäin. Nykyään se on työn ja tuskan takana, varsinkin taaksepäin. Kokeilkaa itse.
Tai letit. Letittäminenkin sujui aikoinaan rutiinilla, ellei aika ole täysin kullannut muistoja. Nykyään, mikäli yritän letittää hiukseni saan niskaani vain löysän kiemuran, joka muistuttaa lingottua rottaa.
Ei ole helppoa aikuisen elämä, ei.