Piiiiit-kästä aikaa tekee hirvittävästi neuloa jotain. Ja kutoa. Ja maalata. Ja valokuvata. Mistä lienee johtuneekaan, tauko ja inspiraation synty, mutta nyt pitäisi saada tehdä ja toteuttaa.
Työhuoneella on yksi loimi rakentumassa kangaspuihin. Kesän lankatilaus lähtee tällä viikolla. Kamera on kulkenut mukana päivänä muutamana. Keskeneräisiä neuleita löytyy joka lähtöön. Maalaamaan en minnekään  mahdu, mutta johan se on tekemistä noissakin...

Kun pari kuukautta sitten siirryin ryhmäohjaajaksi luokalleni, varoittivat muut opettajat 'se on hankalin ryhmä', 'edellinen opettaja luovutti niiden kohdalla'. Ensimmäiset puolitoista kuukautta sujui hyvin, sillä luokka oli työharjoittelussa.
Kun nyt olemme tehneet ryhmässä yhteisloimia työskentely on ollut hidasta ja opiskelijat häviävät kesken työpäivän mitään ilmoittamatta. Kirjoittelen joka päivä luokan päiväkirjaan poissaolijoita useamman. Yksi ei vastaa puheluihin eikä tekstiviesteihin, eivätkä luokkakaveritkaan tiedä missä kyseinen nuori nainen luuraa.

Olen kysellyt vanhemmilta opettajilta korvauskäytännöistä. Ei niitä ole, tai periaatteessa on, käytännössä ei. Mutta että jokainen opettaja voi tehdä ryhmänsä kanssa mitä haluaa, mutta omaa työmäärää se lisää.
Ilmoitin aamulla opiskelijoille, että vaadin jokaisen luvattoman poissaolotunnin korvattavaksi. Ne, jotka olivat silloin paikalla vaikuttivat tyytyväiseltä. Ja suorastaan pyysivät, että jos on määritetty palautuspäivämäärä töille, niin siitä on pidettävä kiinni eikä lepsuiltava.
Pyynnöstäni myös opo kävi juttelemassa koko ryhmälle. Opiskelumotivaatiosta, tulevaisuudesta, velvollisuuksista, opo myös mainitsi kuinka se teettää minulle ylimääräistä työtä mikäli valvon korvattavat tunnit. Ei ole opettajan tehtävä korvata sitä, että opiskelijat eivät käy koulua.
Kaikki kuuntelivat kuuliaisina. Myönsivät ääneen luvattomia poissaoloja.

Entä puhuttelun jälkeen? Tytöt vaikuttivat huojentuneilta. Kangaspuitten ääreltä kuului iloisia työnääniä, viheltelyä. Työskentelyn etenemistä. Pahimmat poissaolivat olivat innokkaina suunnittelemassa korvaamisia. Kuulin toisen sanovan, kuinka hänellä on syönyt motivaatiota se ettei poissaoloista ole ollut seurauksia. Mutta hyvä ettei se enää onnistu.

Rajat. Sitä se kait kaipasi. Jospa se siitä.

Toisten rajoja koitetaan kasvattaa väenväkisin ja rimpuiluista huolimatta.

Viikko sitten olivat ensimmäiset keväiset säät. Maanantai- iltana, kun ulkona oli vielä lämmintä ja valoisaa, sidoin lenkkareitten nyörit ja lähdin pitkästä aikaa lenkille. Jolkottelin, ihastelin keväistä säätä ja olin onneni kukkuloilla. Voisin juosta niin pitkään kuin haluaisin, ei mitään kiirettä koska työtkin kutsuivat vasta seuraavana aamuna. Ihmeellistä tämä yhden työn tekeminen.

Koska minulla no nyt aikaa harrastaa ja liikkua, olen lähes joka ilta kuntosalilla. Paino on lähtenyt reippaaseen laskuun ja vatsan seutu on selvästi jo hieman kutistunut.
Työhuone on ollut vähällä käytöllä, mutta tällä hetkellä siellä odottavat kaikkien muiden hyväksi tehtävät työt ahdistavat hieman liikaa. Mutta jospa sitä tällä viikolla jo kampeaisi omaan työhuoneeseen kangaspuitten ääreen...

Päivätyössä on kivaa. Sain toisen ryhmän jo vähän innostumaan tuotesuunnittelusta. Toinenkin ryhmä on mukava ja herttainen, tosin joukossa on aina niitä joita opetettava aine ei niinkään kiinnosta, mutta kaikkia ei voi tavoittaa. Työ tuntuu helpolta, vaikka siinä joutuu antamaan itsestään paljon. Mutta että kolme taukoa päivän aikana, siistiä (kaikesta värjäyksestä ja kankaanpainannasta huolimatta) ja leppoisaa. Pienet asiat merkkaavat paljon.

Torstaina loppui odotus ja uusi moottoripyöräni siirtyi kotitalliin. Se tuntuu loistopeliltä!! Omamassaa on enemmän kuin edellisessä, se lienee osittain vaikuttaa pyörän vakaampaan kulkuun. Mokoma on aavistuksen verran liian korkea, pitänee tehdä asialle jotain. Mutta se kehrää!! Ja menee mutkiin pehmeästi! Ja näyttää komealle! Muidenkin mielestä, sillä lauantaiselta ajoreissulta tullessa minua seurattiin kotipihaan asti ja tentattiin pyörästä... Kuka lienee olikaan.

Viha-rakkaus suhteeni piirtämiseen, maalaamiseen ja muuhun kuvalliseen esittämiseen sai myönteisiä piirteitä opiskeluni loppupuolella. Koska olin useimmilla tuotesuunnittelutunneilla se ainoa oppilas, syystä että olin itse oma luokkani, oli aineeseen pakon edestä panostettava. Opettajakin oli vaativa ja suorasukainen...ja 90 minuutin pituinen tunti on pitkä aika. Joten kun luonnoksia toi kymmeniä kappaleita, meni aika niitä läpikäydessä näppärästi. Pakkohan siinä oli opetella käyttämään eri välineitä ja tekniikoita. Lopulta luonnostelu oli jo nautinnollista puuhaa.

Tänään, opettaessani tuotesuunnittelun perusteita opiskelunsa alkutaipaleilla oleville, tuntui kuin olisi peiliin katsonut. "Onko pakko?", " Montako on tehtävä??", "...Humpuukia....". Jospa saisin opiskelijat vapautumaan ja rikkomaan ne omat rajansa. Toivottavasti onnistun.

Hiukseni ovat kasvaneet jo muutaman vuoden pituuttaan. Moni pitää minua yhä lyhythiuksena, ja useat ovat avoimesti hämmästyneitä kuntaloni nykyisestä lookista. Sain iltapäivällä jälleen kerran huomata kuinka pitkäksi ne ovatkaan kasvaneet... Hyppäsin autoon, kurkotin repsikan penkillä olevaa laukkuani kohti ja tunsin tukistuksen. Ovi auki ja tukka pois välistä.