maanantai, 1. joulukuu 2008

Osoite muuttuu

Kun mikään muukaan ei ole ennallaan, niin päätin muuttaa.

perjantai, 14. marraskuu 2008

Juupa juu

Hautajaisten jälkeen huomasin oudon pallukan. "Äähh, flunssa iskee..." ajattelin, ja ihmekös tuo sillä stressitaso viime aikoina on ollut melko korkea.

Ei tullut flunssaa, ei kuumetta eikä edes kurkkukipua. Pallukka turposi suuremmaksi ja kutistuen välillä, vuorotellen, liittymättä erityisesti mihinkään. Kaksi viikkoa odottelin, ja sitten ystävien painostuksessa suuntasin ensin terveydenhoitajalle. Emme päässeet tulokseen, mikä se voisi olla ja mistä johtua, joten varattiin lääkäriaika.

Tänään lääkäri kurkki kielen alle, paineli pallukkaa, kaulaa ja niskaa. Ensi viikolla kuvauksiin ja katsotaan sitten miten edetään vai edetäänkö. Sillä voihan se kasvainkin olla. Tai sitten ei.

Diipa-daapa...*huoh*

maanantai, 3. marraskuu 2008

Jo vain riittää, kiitos.

Pyhäinpäivänä seisoin iltapimeässä hautausmaalla  ja itkin vuolaasti liikutuksen kyyneleitä. Kaksikymmentäyksi palavaa kynttilää äitini haudalla. Niin paljon muistaneita ystäviä ja läheisiä.

Äidin vieressä ystäväni isä, viikkoa aiemmin haudattu, oli saanut jo hautakivensä.

---

Surun ensimmäisinä päiviä surunvalitteluita saapui niin lapsuudenkotiini kuin omaanikin. Ovikellossani roikkui tuolloin paperikassi, jossa oli kaksi suklaalevyä sekä kortti värssyineen ja lopuksi muistutus 'pidä rakas huoli itsestäsi'. Itkin lattialla polvillani omaa suruani sekä sitä, kuinka kiitollinen voin olla ystävistäni.

Tänään kollegalta saapui tekstiviesti, jossa ilmoitti ettei saavu sovittuun kokoukseen sillä rakas mummo oli kuollut aamulla. Kokoustin ja sen jälkeen, kaksi suklaalevyä käsilaukussani, ajoin kollegan luo. Aukaisimme suklaalevyt ja keitimme pannullisen kahvia.

Rupatellessamme puhelimeni piippasi jälleen tekstiviestin merkiksi. Siinä kahvipöydän ääressä, viestiä lukiessani, tuumin vieläkö ehtii kauppaan. Ja minkälaisesta suklaasta pitää mies, joka on juuri menettänyt isäpuolensa.

lauantai, 1. marraskuu 2008

Lokakuu

Tasan kuukausi sitten äiti kuoli. Se kuuluisa suorilta jaloilta meneminen. Järkytys vei makuaistini pariksi päiväksi, palelin ja hikoilin vuorotellen, nukuin (luojan kiitos) 12h yöunia ja elin absurdia todellisuutta. 

Kukaan, edes sen sairaalaosaston päivystävä lääkäri, ei tarjonnut meille kriisiapua. Saimme kuitenkin patologin puhelinnumeron, josta 'voitte sitten tiedustella, milloin vainajan saa hakea pois'. Voi kiitos. Seurakunnan nuori pastori sanoi 'joskus riittää, että vain selviää'. Se oli, ja on, oiva ohjenuora.

Kirjoitin kauppakirjat Miähen ja minun asunnosta. Etsin muuttolaatikoita. Varasin hautapaikkaa. Vein kirpputorille vanhoja vaatteita myytäväksi. Olin valitsemassa arkkua, kukkavihkoa, värssyä. Yritin pakata tavaroitani. Varasin muistotilaisuutta varten tilan. Pakkasin tavaroitani. Tein vieraslistaa. Valitsin hautakiveä.

Muutin entiseen huoneeseeni, kirjoituspöydällä äidin muistiinpanot ja lipaston päällä äidin kesätakit viikattuina.

Hautajaisissa turvauduin rauhoittaviin lääkkeisiin. Maksimiannos taittoi surulta terävimmän kärjen. Arkun äärellä seistessä, veljen surressa hiljaista suruaan vierelläni, isän pitäessä kukkavihkoa, luin hiljaisella äänellä kortista 'Surun kyynelten lävitse loistavat onnellisten muistojen hymyilevät säteet'.

Käyn töissä. Työhuone välineineen ja lankoineen on nyt tärkeämpi kuin koskaan aiemmin.Kiertelen iltaisin tuttuja kortteleita ja palauttelen juoksukuntoani. Yritän palata varovasti takaisin kuntosalille.

Ja jonain päivänä saan tietää mihin äitini kuoli.

keskiviikko, 1. lokakuu 2008

Hyvästejä II

Valmistaudu ja ole valmis.
Sillä kuolema on hellä sitten
kun se tulee.
Rintaa vasten se sinut painaa.
Sanoitta se antaa ymmärtää lapsuutesi kehtolaulun,
jonka se tuo sinulle sinun kumaraisen hahmosi takaa,
vuosien, vuosikymmenien takaa.
Se antaa lahjan sinun lapsenkäteesi, lahjan,
jota himmein silmin jäät katsomaan.
Se antaa sen laulun, jonka luulit jo unohtaneesi.
Sen hartiat ja rinta on kukkasin peitetty.
Se on ontto, jotta se voisi ottaa ihmisen kokonaan.
Se ottaa sinua reunoista kiinni.
Se levittää sinut:
se yrittää ymmärtää sinut.
Ja sitten se on ymmärtänyt.
Se naulaa sinun silmäsi auki,
auki sinun suusi, josta
elämän pauhu pakenee.
Ja sinä katsot, et enää minua,
minun lävitseni
minun taakseni
omaan kuolemaasi.
Ja valkoisiin kukkiin,
jotka ovat puhjenneet
pikkuruisen talon ympärille.
(-sirkka turkka)

Tämä suunnaton ikävä ja suru.

Äiti, olet niin rakas. Lepää rauhassa.