Maanantaina se vihdoin lausuttiin ääneen ja päätettiin. Ei tämä enää toimi, parhaalla tahdollakaan. Kaikessa ystävyydessä, mutta se on nyt ohi. Sekä minä että Miäs olemme helpottuneita tästä päätöksestä.

Tänään päättyi kouluvuosi oppilaiden kohdalta. Syksyllä sitten nähdään taas.

Ilta piti kruunata moottoripyöräilyllä. Kotimatkalla seurailin peilistä takana tulevaa, kuten aina. Parin mutkan jälkeen jäin odottamaan ajovaloja vasemmassa sivupeilissäni. Hiljensin vauhtia. Pysähdyin lopulta tienvarteen, tuijotin peiliä silmää räpäyttämättä ja kiroilin peloissani ääneen. Se on sydämen pysäyttävää tajuta odottavansa turhaan.
Onneksi toisena paikalle tulleessa autossa oli lääkäri. Ojanpohjalla vedin ystävää syliin, jotta tämän olisi helpompi hengittää. Aukaisin ajotakin vetoketjua, ja silittelin hiuksia pois hikiseltä otsalta. Luovutin ensihoitajien huomaan vaikeroivan poloisen. Soitin edellä menneille. Ajoin vaurioituneen pyörän pois ojasta. Soitin kuljetusautoa pyörälle. Soitin loukkaantuneen puolisolle. Annoin tietojani ambulanssihenkilöstölle ja poliisille.  Siinä vaiheessa kun  ymmärsin, mitä olisi pahimmillaan voinut tapahtua,  olisin polttanut tupakan mikäli sellainen olisi minulle annettu.